Koeviikkopäivitys!

Juu, kuten otsikkokin sanoo, niin koeviikolla ollaan meneillään. Huomenna pitäisi mennä viimenen ruotsi suorittamaan, enkä kyllä ole lukenut yhtään. :D Oh well, oon melko varma, että ei haittaa vaikka en ees pääsis sitä läpi. Muuten mulla ei tälle koeviikolle ole jäljellä kuin kuvis ja yhteiskuntaoppi, sillä matikka meni jo maanantaina ja todennäköisesti se meni ihan hyvin, vaikka parissa tehtävästä ihan varmasti sotkinkin. :D

Sain kans tuossa viikonlopuna aikana tyhjennettyä viimeisenkin muuttolaatikon! :D Jee! Nyt mä olen siis todellakin viimein muuttanut omilleni. Toki täällä on vielä jonkin verran tehtävää ja tänne tulee vielä keittiöremonttikin, mutta kaikki omat tavarat on nyt täällä ja omilla paikoillaan. :)
Uudesta kodista puheenollen.. Mulla kävi serkut kylässä viikonloppuna ja kun siinä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä oltiin pihalla (serkkujen tupakkatauko), niin juttelin ekaa kertaa yhdelle mun naapureista. :) Mun alapuolella asuu semmonen -91 jätkä (olikohan sen nimi Ville), jolla oli jonkinsortin illanviettäjäiset parin kaverinsa kanssa. Mukava jätkä, ei voi muuta sanoa. :D Tokihan se voi olla että se vaan vaikutti siltä kun se oli todennäköisesti ottanu muutaman, mutta oli se kyllä sen verran mukava ja ihan kivan näkönenkin, etten panis pahakseni vaikka törmäiltäis useamminkin. :)

Mutta nyt taas toisiin aiheisiin: Mulla oli viime perjantaina äidinkielen prelikoe (kirjoitin stereotypioista) joten oon koittanu tottakai parantaa tässä omaa kirjottamista. Oon ehkä joskus aiemminkin maininnut kirjoittaneeni kerran esseen Tuntemattomasta Sotilaasta (joka on myös yks mun lempikirjoista) ja se essee on yks parhaimmista mitä oon ikinä kirjottanu (arvosana 9½). Se essee oli mulla hukassa ihan hirveen kauan, mutta nyt viikonloppuna mä löysin sen, kun se putosi mun yöpöydän lipaston sisästä. :D Ja kun mä luulin sen kadonneen lopullisesti, mä olin niin ärsyyntyny, että mä kirjotan sen nyt johonkin talteen, eli tänne. :) Saa kommentoida. :P

Psykologinen sotakertomus

Armeijanharmaat kannet ja kulunut kultainen Leijona-sarjan vaakuna koristavat Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ensimmäistä kansanpainosta vuodelta 1956. Jo tämä yksinkertainen ja vaatimaton kansi kertoo lukijalle hänen pitelevän käsissään arvokasta ja isänmaallista teosta. Avattuaan kirjasta esiin ensimmäisen luvun, lukija vedetään mukaan kesäiseen iltapäivään ja konekiväärikomppanian harjoituksiin. Ilmassa on kuitenkin tieto siitä, että jokin tulee muuttumaan. Pian harjoitukset keskeytyvätkin jääkärikapteenin ilmaantuessa paikalle. Jo ensimmäisen luvun lopussa on lukija saateltu pois rauhalliselta harjoitteluaukealta kohti sotaa.

Tarina etenee seuraten hieman jokaista miestä. Jotkut saavat paljon enemmän näkyvyyttä, toisista kerrotaan vain yhdessä luvussa. Tarinassa ehkäpä suurimman osan saa kuitenkin Vänrikki Koskela, joka saattaa miehensä, sekä Suomen, että Venäjän metsien ja soiden läpi kohti Petrovskoita. Radioiden uutiset Viipurin valloituksesta ja Saksan liikkeistä lisäävät todellisuudentuntua sekä raakoihin raakoihin taistelukohtauksiin, että rauhattomiin levähdystaukoihin. Joukkueen päästyä viimein Petroskoihin miehistä tuntuu kuin he olisivat sotansa sotineet ja pääsisivät rintamalta. He juhlivat ja nauttivat tauosta hetken aikaa, iloisina siitä, että he ovat viimein saavuttaneet päämääränsä. Miehet kuitenkin joutuvat pian takaisin sotimaan etulinjaan, missä Suomen tähänastinen hyvä onni katoaa, miehet joutuvat perääntymään ja jumittuvat asemasotaan. Lopulta kaikki valloitetut alueet menetetään takaisin Venäjälle.

Vaikka kirjan aihe on erittäin vakava, ei tämä ole ainoa tunnetila, jonka Väinö Linna tekstinsä kautta välittää. Lukija saa tekstin myötä kokea kaiken, mitä sotilaatkin. Oli se sitten pelko, viha, epätoivo tai huojentuneisuus.

Todenmukainen kerronta saa lukijan lähes tuntemaan maan tärähtelyn, kun panssarivaunu vyöryy kohti Hietasta, mutta myös nauramaan ääneen Mäkilän antaessa Hietaselle salassa kitukasvuisen silakan syötäväksi. Lukija saa vuoron perään jännittää sotilaiden puolesta ja pidättää naurua. Väinö Linna on tehnyt myös erittäin hyvää työtä kirjoittaessaan kirjaan todellisentuntuisia hahmoja. Tämä ei johdu pelkästään siitä, kuinka jokainen sotilas on selkeästi oma persoonansa murteineen, vaan myös siitä, kuinka hahmoja kuvaillaan lähes samaan tapaan kuin ihmismuistikin. Jotkin hahmot, joita ei nähdä kuin yhden kappaleen ajan, saattavat olla erittäin tarkasti kuvailtuja, samalla kun jostakusta hyvinkin tärkeästä miehestä ei mainita edes nimeä.

Romaanin kohtauksissa nähdään tietynlaista elokuvamaista dramatiikkaa ja mahtipontisuutta. Tämä näkyy erittäin hyvin esimerkiksi kohtauksessa, jossa sotilaat näkevät Pertovskin ensi kertaa. Kertoja kuvailee jokaisen sotilaan asennon sekä ympäristön hyvinkin tarkasti ja kohtauksen viimeistelee Viirilän lausahdus: "Pertosavoski täällä loistelee isänmaan aamunkoitossa". Samanlaista elokuvamaista draamaa näkyy myös Rokan yhden miehen sodassa koukkaavaa venäläisjoukkoa vastaan.

Kirjan kerronta on erittäin tunteisiin vetoavaa ja laajasta hahmovalikoimasta jokainen lukija voi löytää sotilaan, johon samaistua, sen jota ihailla ja sen jota kunnioittaa. Henkilökohtaisesti itse samaistuin täydennysmies Hauhiaan, joka esiintyy kirjassa vain yhden luvun ajan. Hauhia on nuori sotilas, suoraa koulutuskeskuksesta rintamalle lähetetty. Hän on pelokas, mutta ei halua näyttää sitä muille. Myöhemmin, Hauhia on yksin vartiossa. Hän näkee aukealla kypärän ja tekee vakavan virheen: hän nostaa päänsä ampumahaudan reunan yli ampuakseen. Hauhia kuolee oltuaan rintamalla alle kaksi päivää. Muut löytävät pojan toisen vartiomiehen hälytettyä heidät paikalle. Hauhia oli ennen kuolemaansa ollut kirjoittamassa perheelleen. "Tuohon naapuritukikohtaan alkoi juuri tulla rumputulta. Me joudutaan sinne pian, mutta älkää huolehtiko, minä selviän kyllä..." olivat kirjeen viimeiset lauseet. Ne vaikuttivat minuun niin syvästi, että huomasin itkeväni. Väinö Linna on ehdottomasti yksi parhaita kirjailijoita.

Saamme romaanin aikana nähdä kiväärikomppanian koko matkan alusta aina sodan viimeisiin hetkiin asti. Jotkut sotilaista kaatuvat matkan varrelle ja täydennysmiehiä saapuu tilalle. Kirjan sivuilta voimme lukea poikien kasvavan miehiksi ja näemme kuinka sota vaikuttaa ihmiseen. Esimerkiksi ensimmäisen ruumiin nähdessään, sotilaat tuntevat olonsa erittäin epämukavaksi sen lähellä ja hieman vastahakoisesti ottavat tältä merkit ja tyhjentävät taskut. Myöhemmin kirjassa kuitenkin he jo riisuvat omilta sotilailtaankin vaatteet ja ottavat kaiken tarvitsemansa edes ajattelematta asiaa. Näiden muutosten vuoksi kirjaa voisi myös nimittää psykologiseksi romaaniksi. Väinö Linna kuvailee hyvin tarkasti ja todenmukaisesti sotilaiden käyttäytymistä aina täydelliseen mielenvikaisuuteen asti. Koskelan harhakuva on tästä hyvä esimerkki. Nukahdettuaan puun juurelle, hän joutuu eräänlaiseen paniikinomaiseen tilaan nähdessään tupakkaa tarjoavan Määtän jo aiemmin kuolleena Hietasena. Jos Koskela olisi selvinnyt hengissä, hän olisi luultavasti nähnyt samankaltaisia aavekuvia lopun elämäänsä. Romaanissa nähdään myös esimerkki todellisesta järjen menettämisestä, kun juuri ennen rauhaa Määttä saa taltuttaa miehen, joka houreissaan lähes tapattaa itsensä.

Tuntematon sotilas on kertomus sodasta ja siitä, mitä se tekee ihmisille. Romaani ei niinkään keskity yksityiskohtiin, kuten siihen, kuinka sirpalesuoja rakennetaan, vaan se kuvailee erilaisia ihmisiä ja heidän reaktiotaan sodan tapahtumiin. Väinö Linna saa lukijan pohtimaan: mitä minä olisin tuossa tilanteessa tehnyt?

Siinäpä se kauhian pitkä teksti. :D Nyt särkee selkää ja käsiä, joten en tunge tähän päivitykseen enää mitään. :D Adios!