Ajatusten virtaa

Before Sunrise ♥

Mä olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että ketkä tahansa ihmiset voi rakastua toisiinsa jos ne viettää tarpeeksi aikaa yhdessä. For example, jos meikä ottais vaikka jonkun jätkän mun luokse asumaan sanotaan vaikkapa pariksi kuukaudeksi, niin todennäköisyys sille, että me rakastuttais toisiimme ois paljon suurempi kuin silloin jos me tavattais vaikkapa vaan koulussa (vaikkakin monen vuoden ajan). Kun siinähän pääsis tosissaan tutustumaan ihmiseen ja näkemään sen omassa ympäristössään. Ihmiset on niin erilaisia, kun ne ei oikeasti ajattele sitä, kuinka niitä tarkkaillaan. Kun viettää tarpeeksi aikaa toisen kanssa, sitä alkaa huomaamaan pieniä asioita, joita ei muuten koskaan tajuais. Esimerkiksi sitä voi yhtäkkiä huomata rakastavansa vaikkapa sitä, kuinka toinen kävelee talossa ympyrää kun se puhuu puhelimessa tai sitä, kuinka se tykkää leffaa katsoessa käpertyä sohvannurkkaan peiton kanssa.

linkki

 
Jotkut varmaan on sitä mieltä, että no tuo toimii ehkä jos ne ihmiset on jo valmiiksi samanlaisia, mutta mä taasen en usko siihen ajatukseen. Ja mä annan teille kaks esimerkkiä, mitkä ainakin mun mielestä kumoaa sen.


Ensinnäkin on järjestetyt avioliitot

(Oon maininnutkin olevani niistä kiinnostunu). Jos

linkki

jättää pois sellaiset suhteet, joissa esimerkiksi se mies hakkaa vaimoaan tai jompikumpi on muuten vaan aivan järkyttävä toista kohtaan, niin muutenhan niitä vois kutsua ihan onnistuneiksi. Kun sellainen pariskunta on mennyt vihille, niin ne useimmiten on sitten suoraa sen jälkeen muuttanu aina omaan taloon (tai ainakin jonkin ajan päästä. Varoitan tässä välissä, että mun päätelmät perustuu aika paljon kirjallisuuteen ja elokuviin). Siellä ne kaks on sitten asunu seuranaan oikeastaan vaan toisensa kunnes ne on saanu lapsia. Ja mä uskon, että jossain vaiheessa nekin on rakastunut toisiinsa. Kun on elämässä joku, joka on osallisena melkeinpä kaikessa, niin siitä tulee vähän huomaamattakin aivan älyttömän tärkeä. Se rakkaus mikä näiden ihmisten välille syntyy, ei välttämättä ole sitä pakahduttavaa elokuvarakkautta, mutta ne kuitenkin välittää toisistaan. Ja sekin on parempaa, kuin ei mikään.

Toiseksi esimerkiksi mä voin antaa mun vaihto-oppilasvuoden.
Mä asuin siellä aivan ihanassa perheessä ja vaikka me oltiin todella erilaisia ja joskus jopa riideltiin, niistä tuli silti ihan hirveen tärkeitä mulle ja mä myönnän itkeneeni kun mä sieltä lopulta lähdin. Se on mulle ainakin todiste siitä, että mun teoria on tosi. Me ei todellakaan oltu sen perheen kanssa samanlaisia eikä meillä ollu aina vaan hyviä päiviä, mutta kun joidenkin ihmisten kanssa viettää niinkin kauan kuin 9 kuukautta elämästään, niin kyllä ne jättää sulle pysyvän jäljen.

Siitä mä pääsenkin nykyisyyteen. Mä

linkki

itse olen jo jonkin aikaa miettinyt (hieman pelätenkin, kiitos tulevien 20-v syntymäpäivieni) sitä, kuinka mä olen sinkku ja asun yksin. Ja mua harmittaa se, kuinka tuntuu, ettei nykyään enää tule vietettyä tarpeeksi aikaa kenenkään kanssa, niin että sais herätettyä ihmisten kiinnostuksen. Kun mullakaan ei ole ulkonäkö mun paras puoli, niin mulle se ois melko tärkeää saada tutustua ihmiseen kunnolla, jotta mä voisin saada jotain vastakaikua. Ja kun nykyään sitä ei enää tule vietettyä kenenkään kanssa aikaa niin paljoa (tämä toivottavasti muuttuu jatko-opintojen merkeissä).

Kun tosissaan miettii, niin varsinkin tällaiset ihmiset, jotka eivät paljoa harrasta mitään, niin meillä on hieman ongelmallista tavata uusia ihmisiä, joiden kanssa tulis kans vietettyä aikaa. Varsinkin kun oikeastaan ainoat paikat missä uusia ihmisiä tapaa, on baarit. Sieltä taasen on melkoisen turhaa yrittää ketään saada pidemmäksi aikaa kuin yhdeksi illaksi, baarituttavilla kun on tapana maagisesti kadota aina seuraavaan päivään mennessä.

 

linkki

Just näiden asioiden takia mua kiinnostaa elokuvat kuten yks jossa tämä päähenkilömies oli jätetty ties kuinka monen vuoden seurustelun jälkeen ja se kuukausi sen jälkeen oli vielä aivan masentunu ja sen kaverit vaan koitti saada sitä palaamaan takaisin ratsaille. No tämä jätkä sattui olemaan just kahvilassa, kun sen kaverit sitä ehdotti ja niinpä se mies otti ja sanoi siihen pöytään saapuvalle tarjoilijalle, että "Will you marry me?". Ja se tarjoilija suostu. Tietämättä edes sen jätkän nimeä tai mitään. Siitä vaan otti ja sano, että okei. Tällaisesta mäkin unelmoin. Siis että päättäis vaan yhtäkkiä mennä naimisiin jonkun kanssa, josta ei tiedä yhtään mitään ja tutustua sitten myöhemmin. Ehkäpä kävis tuuri ja sitä saiskin sen täydellisen hollywood-rakkauden?

Kertokaapa hei te omia mielipiteitänne aiheeseen? Uskotteko te tähän mun teoriaan? Riittääkö teille se, että te rakkaanne kanssa vaan välitätte toisistanne tosi syvästi, vai vaaditko sä itselles sitä täydellistä rakkautta? Entä jos joku (ihan normaalin näkönen tyyppi, ei mikään malli, mutta ei mikään rumakaan) tulisi sun luokse vaikka jossain kahvilassa ja kysyis yhtäkkiä sua naimisiin sen kanssa? Suostuisitko?